Perushyödykkeet

Perushyödykkeet ovat asioita, joita ilman nykyaikainen elämä ei ole mahdollista. Ne muodostavat arjen perustan ja koko yhteiskunnan toimivuuden rungon. Ruoka, vesi ja energia eivät ole ylellisyyksiä, vaan edellytyksiä työnteolle, asumiselle ja perhe-elämälle. Kun nämä toimivat, arki on ennakoitavaa ja ihmiset pärjäävät omillaan.

Suomessa perushyödykkeiden saatavuus on kansainvälisesti vertailtuna edelleen hyvä, mutta kehityssuunta on huolestuttava. Hintojen ennakoitavuus ja kohtuullisuus ovat viime vuosina heikentyneet, ja ajoittain on nähty myös konkreettisia saatavuusongelmia. Esimerkiksi elintarvikkeiden saatavuudessa on esiintynyt katkoksia, jotka eivät ole yksittäisiä poikkeamia vaan oireita rakenteellisista ongelmista. Tämä näkyy suoraan kotitalouksien arjessa, taloudellisessa turvallisuudessa ja luottamuksessa tulevaan.

Perushyödykkeiden kustannuksiin kohdistuu yhä enemmän sääntelyä, veroja ja poliittista epävarmuutta. Päätöksenteko on ollut lyhytjänteistä ja osin ideologisesti ohjattua, mikä heikentää investointihalukkuutta ja nostaa tuotantokustannuksia. Kun pelisäännöt muuttuvat jatkuvasti, riskit kasvavat ja kustannukset siirtyvät väistämättä kuluttajalle. Tällöin perushyödykkeistä tulee politiikan välineitä sen sijaan, että ne nähtäisiin kansalaisten elämisen edellytyksinä. Arki ei ole poliittinen pelinappula.

Kohtuuhintainen arki ei ole vain sosiaalinen kysymys, vaan myös talouskasvun perusta. Kun arjen kustannukset ovat vakaat ja ennustettavat, kotitalouksille jää tilaa muulle kulutukselle sekä suuremmille, pitkän aikavälin investoinneille – kuten oman asunnon hankinnalle, korjausrakentamiselle tai kesämökille. Tämä luo kysyntää, työtä ja kasvua. Kallis ja arvaamaton arki sen sijaan ohjaa ihmisiä varovaisuuteen: kulutus vähenee, investoinnit lykkääntyvät ja säästäminen korostuu. Se hidastaa koko talouden dynamiikkaa.

Tavoitteena on Suomi, jossa perushyödykkeet ovat luotettavasti saatavilla, hinnaltaan kohtuullisia ja pitkällä aikavälillä ennakoitavia. Markkinoiden tulee olla avoimia ja läpinäkyviä, jotta kuluttaja voi luottaa siihen, että hinnat muodostuvat reilusti ja tuotanto on kestävällä pohjalla. Yhteiskunta ei ole vakaa, jos arjen perustarpeet horjuvat tai niiden saatavuus riippuu jatkuvista poikkeusjärjestelyistä.

Ratkaisu perustuu omavaraisuuteen, kotimaisen tuotannon vahvistamiseen ja pitkäjänteisiin, johdonmukaisiin pelisääntöihin. Valtion tehtävä ei ole ohjata kulutusta keinotekoisesti tai paikata markkinoiden ongelmia pysyvillä tukiratkaisuilla, vaan luoda ennustettava toimintaympäristö ja varmistaa huoltovarmuus. Kun perusrakenteet ovat kunnossa, markkinat toimivat, talous kasvaa ja ihmiset voivat luottaa siihen, että arjen perusedellytykset kestävät myös tulevaisuudessa.

Vesi

Puhdas vesi on yksi Suomen suurimmista vahvuuksista. Juomavesi on turvallista, vesihuolto on pääosin luotettavaa ja järvet, lammet sekä rannikkovedet ovat keskeinen osa suomalaista elinympäristöä, identiteettiä ja hyvinvointia. Vesi ei ole Suomessa vain luonnonvara, vaan myös yhteiskunnan toimivuuden ja huoltovarmuuden perusta.

Vesi muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden: puhdas juomavesi, toimiva jätevesijärjestelmä ja terveet vesistöt ovat suoraan riippuvaisia toisistaan. Ihmisen toiminta ja luonnon tila kytkeytyvät toisiinsa. Suomessa, tuhansien järvien maassa, tämä yhteys näkyy arjessa konkreettisemmin kuin monissa muissa maissa.

Vesihuoltoverkoston korjausvelka kasvaa, erityisesti pienemmissä kunnissa. Jätevesijärjestelmien kehittäminen etenee epätasaisesti, ja kustannukset kohdistuvat yhä useammin suoraan kotitalouksiin. Samalla vesistöihin kohdistuu kuormitusta, joka syntyy useista lähteistä ja kertyy ajan myötä.

Ravinnepäästöt, kuten typpi ja fosfori, kuormittavat järviä ja rannikkovesiä erityisesti maatalouden ja yhdyskuntien kautta. Merialueilla, erityisesti Itämerillä, laivaliikenteen jätevesien käsittely ja valvonta ovat keskeisiä kysymyksiä. Ongelma ei ole yksittäinen toimija, vaan kokonaisuuden hallinnan puute ja lyhytjänteiset ratkaisut, jotka siirtävät vastuun tulevaisuuteen.

Me elämme symbioosissa luonnon kanssa, meidän ei tule olla sitä vastaan. Vesivarantoja voidaan ja tulee hyödyntää – ne ovat osa hyvinvointia, huoltovarmuutta ja taloutta – mutta hyödyntäminen ei saa tapahtua vesistöjen tai pohjavesien kustannuksella.

Puhdas juomavesi, terveet järvet ja puhdas rannikkoympäristö eivät ole toisensa poissulkevia tavoitteita, vaan saman kokonaisuuden eri puolia. Tavoitteena on turvata vesien puhtaus ja riittävyys myös tuleville sukupolville niin, ettei vesi muutu niukaksi luonnonvaraksi lyhytnäköisen politiikan tai hallitsemattoman markkinalogiikan seurauksena.

Vesipolitiikan tulee olla pitkäjänteistä, jossa käyttö ja suojelu kulkevat käsi kädessä. Vesihuollon infrastruktuuri on pidettävä kunnossa koko maassa, ja pohjavesien suojelu on nähtävä osana kansallista turvallisuutta ja huoltovarmuutta.

Valtion tehtävä on valvoa ja varmistaa, että vesivarantoja hyödynnetään vastuullisesti ja että vesistöt sekä pohjavedet säilyvät puhtaina myös tulevaisuudessa. Tämä edellyttää selkeää vastuunjakoa, toimivaa valvontaa ja päätöksentekoa, joka ei alistu lyhyen aikavälin taloudellisille tai poliittisille paineille.

Kun vesi pidetään puhtaana ja sen käyttö hallittuna, hyöty näkyy koko yhteiskunnassa: terveenä ympäristönä, kohtuullisina kustannuksina ja luottamuksena siihen, että elämän perusedellytykset kestävät myös tulevaisuudessa.

Energia

Energia on modernin yhteiskunnan perusedellytys. Se mahdollistaa asumisen, työnteon, liikkumisen ja teollisuuden. Viimeisen vuosikymmenen aikana Suomessa energiajärjestelmä on muuttunut nopeasti: energiantuotantoa on ohjattu pois fossiilisista polttoaineista ja lämmitysjärjestelmiä on siirretty laajasti sähköpohjaisiksi, erityisesti lämpöpumppuratkaisuihin.

Nämä muutokset ovat lisänneet sähkön kysyntää merkittävästi. Samalla yhteiskunnasta on tullut aiempaa sähköriippuvaisempi, tilanteessa, jossa sähkön hinnan vakaus ja ennakoitavuus ovat heikentyneet. Vielä alle kymmenen vuotta sitten kotitaloudet pystyivät tekemään pitkäaikaisia kiinteähintaisia sähkösopimuksia alle 5 sentin kilowattituntihinnoilla. Nykyisin vastaavat sopimukset ovat usein yli 7 senttiä kilowattitunnilta, ja sähkön siirtohinnat ovat monilla alueilla jopa kaksinkertaistuneet.

Sähkönsiirto on välttämätön osa energiajärjestelmää, mutta taloustermein se ei ole jakelua vaan palveluntarjontaa. Siirtoverkko ei tuota sähköä eikä luo uutta arvoa markkinoille, vaan mahdollistaa jo tuotetun energian toimittamisen kuluttajalle. Tästä huolimatta sähkönsiirron hinnoittelu on irtautunut kohtuullisen ja ennakoitavan peruspalvelun logiikasta.

Nykyinen sääntelymalli WACC-perusteisella tuottomallilla ohjaa siirtoverkon toimintaa pääoman kasvattamiseen, ei kustannustehokkaaseen palveluun. Kun tuotto sidotaan investoituun pääomaan, syntyy rakenteellinen kannustin kasvattaa investointeja riippumatta siitä, ovatko ne välttämättömiä palvelun näkökulmasta. Tämä johtaa merkittäviin siirtohintoihin ilman, että palvelun laatu tai saatavuus paranee vastaavassa suhteessa. Kuluttaja ei pysty kilpailuttamaan siirtoa, eikä hinnanmuodostus ole aidosti läpinäkyvää.

Sähkömarkkinoiden muutokset ja energiapolitiikan ideologinen ohjaus ovat johtaneet tilanteeseen, jossa hinta voi vaihdella saman vuorokauden aikana satoja prosentteja keskihintaan nähden. Vuositasolla vaihtelut voivat olla äärimmäisiä: keskihintaan verrattuna hinta voi painua lähes nollaan tai nousta moninkertaiseksi. Tämä luo kotitalouksille ja yrityksille jatkuvaa epävarmuutta, jota ei voida pitää hyväksyttävänä perushyödykkeen markkinana. Kun sähkö on välttämätön hyödyke, tällainen epävakaus ei ohjaa järkevää kulutusta tai investointeja, vaan lisää taloudellista stressiä ja epäluottamusta koko järjestelmää kohtaan.

Tavoitteena on energiajärjestelmä, jossa tuotanto ja kulutus ovat tasapainossa, hinnat ovat ennakoitavia ja kohtuullisia, ja sähkö on vakaa perusta kotitalouksien ja yritysten pitkän aikavälin päätöksille. Energiamurros ei ole itseisarvo, vaan väline, jonka on palveltava yhteiskunnan toimivuutta, huoltovarmuutta ja ihmisten arkea – ei päinvastoin.

Sähkönsiirron tulee olla kohtuuhintaista, ennakoitavaa ja perustua todellisiin kustannuksiin. Verkko on palvelu, ei sijoituskohde, ja sen hinnoittelun tulee tukea koko energiajärjestelmän vakautta.

Kysynnän ja tarjonnan tulee olla tasapainossa. Kesäaikaan sähkön kysyntä on matalampaa, jolloin tuotantokapasiteettia ei tarvita samassa mittakaavassa kuin talvella. Talvikaudella, jolloin lämmitys, valaistus ja teollisuus kuormittavat järjestelmää eniten, tarjonnan on oltava riittävää ja luotettavaa kaikissa olosuhteissa.

Energian tuotannon tulee olla monipuolista, teknologianeutraalia ja skaalautuvaa. Nykytilanteessa paras ratkaisu on pienydinvoima, jota voidaan hyödyntää myös kaukolämmön tuotannossa lauhdevesien kautta. Jokainen merkittävä kasvukeskus tarvitsee yhden tai useamman pienydinvoimalan. 20 pienydinvoimalaa hajautetusti ympäri maata tuo tarvittavaa tasausta sähkön hintaan, vähentää markkinan epävakautta ja kattaa alati kasvavan kulutuksen.

Sähkönsiirrossa tulee siirtyä palveluntarjontaan perustuvaan malliin. Siirtoverkon sallittu tuotto määritetään syntyneisiin ja perusteltuihin kustannuksiin perustuen, ei investoidun pääoman määrän mukaan. Verkkoon tehdyt investoinnit jaetaan niiden tekniselle ja taloudelliselle käyttöiälle, ja siirtohintaan jyvitetään poisto sekä rahoituskustannukset (lainojen lyhennys + markkinaehtoinen korko). Tämä mahdollistaa kestävästi rahoitetut investoinnit ilman ylituottoja ja epärealistisia pääomakertoimia.

Valtion tehtävä on varmistaa ja valvoa, että energiapolitiikka perustuu realismiin, huoltovarmuuteen ja pitkäjänteisiin investointeihin. Kun energiajärjestelmä toimii vakaasti, hyöty näkyy suoraan arjessa: ennakoitavina kustannuksina, investointihalukkuutena ja talouden kasvuna.

Ruoka

Ruoka on perushyödyke sanan kirjaimellisimmassa merkityksessä. Ilman riittävää, turvallista ja kohtuuhintaista ruokaa ei ole toimivaa yhteiskuntaa, talouskasvua eikä kansallista turvallisuutta. Suomessa ruokahuollon perusta on historiallisesti ollut vahva: kotimainen maatalous, puhdas vesi, korkea elintarviketurvallisuus ja toimiva jakeluketju.

Viime vuosina tämä perusta on kuitenkin alkanut horjua. Elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet nopeasti, saatavuudessa on ollut ajoittaisia katkoksia ja kotimaisen tuotannon kannattavuus on heikentynyt. Esimerkiksi peruselintarvikkeiden, kuten jauhelihan, saatavuusongelmat ovat osoittaneet, kuinka herkkä järjestelmä on, kun tuotanto ja markkina eivät ole tasapainossa.

Samaan aikaan ruoasta on tullut yhä enemmän poliittisen ohjauksen ja ideologisten tavoitteiden väline. Ruoantuotantoa säädellään, verotetaan ja ohjataan tavalla, joka ei aina huomioi kokonaisuutta: huoltovarmuutta, hintaa kuluttajalle eikä tuottajan toimintaedellytyksiä. Arjen perusedellytykset eivät saa olla kokeilualusta.

Kotimainen ruoantuotanto toimii yhä tiukemmassa puristuksessa. Tuottajahinnat eivät seuraa kustannusten nousua, vaikka energia, lannoitteet, rehut, kuljetukset ja työvoima ovat kallistuneet merkittävästi. Lopputuloksena on tilanne, jossa tuottaja kantaa riskin, mutta ei saa kohtuullista korvausta työstään.

Kun tuotanto ei ole kannattavaa, investoinnit vähenevät, tuotanto supistuu ja riippuvuus tuonnista kasvaa. Tämä tekee ruokajärjestelmästä haavoittuvan niin kansainvälisille kriiseille, logistiikkahäiriöille kuin poliittisille päätöksille, joihin Suomella ei ole vaikutusvaltaa.

Lisäksi elintarvikeketju on muuttunut epätasapainoiseksi. Alkutuotannon, jalostuksen ja vähittäiskaupan välinen neuvotteluvoima ei ole tasapainossa, ja kustannusten nousu siirtyy herkästi kuluttajahintoihin, mutta harvoin tuottajahintoihin. Lopputuloksena kuluttaja maksaa enemmän, mutta kotimainen tuotanto ei vahvistu.

Ruoan tulee olla luotettavasti saatavilla, turvallista, kotimaista ja kohtuuhintaista. Ruoan hinnan tulee olla ennakoitava osa arkea, ei jatkuva epävarmuustekijä. Kotimaisen ruoantuotannon on oltava kannattavaa, jotta huoltovarmuus säilyy myös poikkeusoloissa.

Ruoka ei ole ideologinen kysymys, vaan käytännöllinen. Se liittyy suoraan kansanterveyteen, perheiden arkeen, talouskasvuun ja kansalliseen turvallisuuteen. Yhteiskunta ei ole vakaa, jos peruselintarvikkeiden saatavuus tai hinta horjuu.

Tarvitsemme kotimaista tuotantoa, omavaraisuutta ja pitkäjänteisyyttä pelisääntöihin. Suomen on kyettävä tuottamaan riittävä määrä peruselintarvikkeita omilla resursseillaan. Tämä ei tarkoita sulkeutumista, vaan järkevää varautumista.

Kotimaisen ruoantuotannon kenttää on tarkasteltava kokonaisuutena. Ympäristövastuu on tärkeää, mutta sen on oltava suhteessa tuotannon realiteetteihin. Liiallinen ja päällekkäinen sääntely heikentää kilpailukykyä ilman, että ympäristöhyödyt ovat vastaavassa suhteessa. Samalla ympäristötavoitteiden tulee olla teknologianeutraaleja ja perustua mitattaviin vaikutuksiin, ei oletuksiin.

Ruuan tulee olla puhdasta ja laadukasta. Teollinen, ultraprosessoitu ruoka on ajettava minimiin, jotta kansalaisten terveys, ravitsemus ja elämänlaatu eivät vaarannu. Puhtaiden raaka-aineiden, kotimaisen tuotannon ja terveellisten jalosteiden saatavuus on keskeinen osa kohtuuhintaista arkea ja kansanterveyden turvaa.

Valtion tehtävä ei ole ohjata ihmisten ruokavalintoja tai kulutusta ideologisesti, vaan varmistaa toimiva toimintaympäristö ja tuoda ihmisille tietoa terveellisistä elintavoista. Tämä tarkoittaa kohtuullista verotusta ja toimivaa kilpailua koko elintarvikeketjussa. Markkinoiden vääristymiä ei korjata jatkuvilla tukiratkaisuilla, vaan rakenteilla, jotka mahdollistavat kannattavan tuotannon. Maatalouden tulee olla taloudellisesti kannattavaa.

Kohtuuhintainen arki on talouskasvun perusta. Kun ruoan hinta on vakaa ja ennakoitava, kotitalouksille jää tilaa muulle kulutukselle ja investoinneille – asumiseen, koulutukseen ja yrittämiseen. Kallis arki johtaa kulutuksen supistumiseen ja varovaisuuteen, mikä jarruttaa koko taloutta.

Valtion vastuulla on huolehtia, että ruoka pysyy perushyödykkeenä, ei kriisituotteena. Kun kotimainen ruoantuotanto on vahvaa ja kannattavaa, Suomi on vahvempi – niin arjessa kuin poikkeusoloissakin.

Asuminen

Asuminen on arjen kulmakivi, jonka kustannukset vaikuttavat suoraan kotitalouksien taloudelliseen turvallisuuteen, kulutukseen ja hyvinvointiin. Suomessa asumisen perusta on historiallisesti ollut vahva: vakaa kiinteistökanta, toimivat energiajärjestelmät ja pitkäjänteiset rakennusmääräykset ovat mahdollistaneet turvallisen ja ennakoitavan asumisen.

Viime vuosina asumisen kustannukset ovat kuitenkin nousseet voimakkaasti, erityisesti kasvukeskuksissa. Toisaalta kasvukeskusten ulkopuolella asuntojen hinnat ovat paikoin romahtaneet. Uusien asuntojen hinnat ja vuokrat ovat kohonneet nopeammin kuin kotitalouksien tulot, ja rakentamisen kustannukset, tiukka tonttipolitiikka sekä monimutkainen sääntely ovat tehneet uusien asuntojen tuottamisesta haastavaa ja kallista.

Pelkästään rakentamisen kustannukset uudistuotannossa ovat noin 3000 euroa neliömetriltä, josta jopa puolet koostuu veroista. Tähän eivät sisälly autopaikat, katteet tai lisäpalvelut. Samanaikaisesti 2010- ja 2020-luvuilla on tuotettu asuntoja, jotka eivät vastanneet kysyntää, ja lainansaanti on kiristynyt niin lainsäädännöllisesti kuin pankkien riskienhallinnan kautta.

Asumisen kallistuminen johtuu useista samanaikaisista tekijöistä. Rakentamisen ja remontoinnin kustannusten nousu – materiaalien hinnat, työvoimakustannukset ja byrokratia – lisäävät kustannuksia merkittävästi. Tiukka tonttipolitiikka ja kuntien rahastus – tonttien saatavuus ei vastaa kysyntää, ja osa kunnista on käyttänyt tontteja talouden paikkaamiseen. Liiallinen ja poukkoileva sääntely hidastaa rakentamista ja kasvattaa kustannuksia ilman vastaavaa hyötyä. Energia- ja huoltokustannusten nousu tekee asumisen kokonaiskustannuksista ennakoimattomia. Lyhyemmät laina-ajat ja tiukemmat lainaehdot vähentävät kotitalouksien mahdollisuuksia hankkia asunto uudistuotannosta.

Näiden tekijöiden summa johtaa epävakaaseen markkinaan, jossa niin uudet kuin vanhat asunnot ovat kalliita, vaihtaminen on vaikeaa ja ostovoima heikkenee. Kotitalouksien mahdollisuus suunnitella talouttaan ja sijoittaa tulevaisuuteen heikkenee, ja riippuvuus tukijärjestelmistä kasvaa.

Epävakaa asumismarkkina vaikuttaa suoraan kotitalouksien arkeen ja koko talouteen. Kotitaloudet joutuvat priorisoimaan asumisen muihin menoihin nähden, mikä vähentää säästämistä, investointeja ja kulutusta. Korkeat kustannukset rajoittavat perheiden mahdollisuutta muuttaa, ostaa uuden asunnon tai sijoittaa koulutukseen ja yrittäjyyteen. Talouden kokonaiskasvu hidastuu, kun merkittävä osa kotitalouksien resursseista sitoutuu asumiseen.

Kohtuuhintainen ja ennakoitava asuminen ei ole pelkkä taloudellinen kysymys, vaan koko arjen ja yhteiskunnan kestävyyden perusta. Asumisen tulee olla turvallista, ennakoitavaa, kohtuuhintaista ja laadukasta kaikille kotitalouksille. Sen on tuettava kotitalouksien mahdollisuutta suunnitella elämäänsä pitkällä aikavälillä, säästää ja investoida tulevaisuuteen.

Kohtuuhintainen asuminen merkitsee myös valinnanvapautta: kotitalouksilla on mahdollisuus päättää, missä, millaisessa ja millä ehdoilla he asuvat, ilman pakottavaa taloudellista painetta.

Tämän turvaamiseksi tarvitaan kokonaisvaltaisia ja pitkäjänteisiä toimia. Kuntien on lopetettava tonttien rahastaminen ja varmistettava, että kysyntäalueilla on riittävästi tontteja uudistuotantoa varten. Arvonlisäveron alennus uudistuotannossa 13,5 prosenttiin vähentää kustannuksia ja lisää asuntojen saatavuutta. Maksimilaina-aikojen nostaminen ja lainaehdoissa joustaminen helpottavat kotitalouksien mahdollisuutta ostaa asunto uudistuotannosta ja pitävät kuukausierät kohtuullisina. Uudis- ja korjausrakentamisen on oltava markkinaehtoista, ennakoitavaa ja laadukasta, jotta asunnot kestävät aikaa ja pysyvät kohtuuhintaisina myös ylläpidon osalta.

Kohtuuhintainen asuminen luo perustan talouden vakaudelle, kotitalouksien ennakoitavuudelle ja yhteiskunnan kestävälle kasvulle. Kun asumisen kustannukset ovat hallinnassa, perheet voivat säästää, sijoittaa koulutukseen, yrittäjyyteen tai omaan hyvinvointiinsa. Tämä vahvistaa sekä yksilöiden että yhteiskunnan taloudellista ja sosiaalista kestävyyttä.

Asuminen ei ole pelkkä asunto, vaan osa koko arkea: liikkumista, työssäkäyntiä, energiankulutusta ja perhe-elämää. Kohtuuhintainen ja laadukas asuminen antaa ihmisille mahdollisuuden tehdä pitkäjänteisiä päätöksiä omasta ja perheensä tulevaisuudesta, säilyttäen samalla valinnanvapauden ja turvallisuuden.

Liikkuminen

Liikkuminen on yhteiskunnan ja arjen perusedellytys. Se mahdollistaa työnteon, koulunkäynnin, kaupassa käynnin ja vapaa-ajan, ja sen toimivuus vaikuttaa suoraan kotitalouksien taloudelliseen turvallisuuteen, aikataulujen ennakoitavuuteen sekä liiketoiminnan tehokkuuteen.

Nykyisin liikkuminen Suomessa kohtaa useita haasteita. Kaupunkialueilla ruuhkat, julkisen liikenteen epätasainen palvelutaso ja julkisten kulkumuotojen kallistuvat hinnat heikentävät liikkumisen ennakoitavuutta. Maaseutu- ja kehyskuntien liikkumismahdollisuudet ovat usein rajalliset, ja autoilusta muodostuu välttämätön, kallis ja aikaa vievä valinta. Samalla infrainvestoinnit eivät aina vastaa todellista tarvetta: teiden ja joukkoliikenteen kapasiteetti ei seuraa väestön liikkuvuutta tai työnteon ja koulunkäynnin tarpeita, mikä luo epätasapainoa ja ruuhkia.

Liikkumisen kustannukset ovat kasvaneet monella tavalla. Autoilun polttoaine- ja ylläpitokustannukset nousevat jatkuvasti, ja ajoneuvoverotus sekä liikenteen hallintaan kohdistuvat maksut lisäävät kotitalouksien taloudellista painetta. Julkisen liikenteen liput ovat monilla alueilla kallistuneet ja palvelut harventuneet, mikä vähentää vaihtoehtojen valinnanvapautta ja pakottaa osan kotitalouksista käyttämään autoa, joka on kallista mutta ainoa joustava vaihtoehto. Autoilun verotus tuottaa valtiolle noin 8 miljardin euron tulot, mutta liikenteeseen investoidaan vain alle 4 miljardia euroa, mikä osoittaa epätasapainon valtiontalouden käytössä.

Liikkumisen tehokkuus ei ole pelkkä taloudellinen kysymys, vaan myös turvallisuus- ja ympäristökysymys. Ruuhkat ja pitkittyneet matka-ajat lisäävät onnettomuusriskiä, päästöjä ja stressiä. Toimimaton liikkuminen heikentää arjen sujuvuutta ja talouden kokonaiskasvua, kun aikaa, energiaa ja resursseja sitoutuu liikkumiseen suhteettoman paljon.

Liikkumisen tulee olla ennakoitavaa, kohtuuhintaista, turvallista ja ympäristöä säästävää. Kotitalouksien ja yritysten on voitava suunnitella matkat ja logistiikka pitkäjänteisesti ilman pelkoa kustannusten äkillisestä kasvusta tai palvelutason heikkenemisestä. Liikkumisen tulee tarjota valinnanvapautta: ihmiset voivat päättää, millä keinoin, milloin ja miten he liikkuvat, riippuen henkilökohtaisista tarpeistaan ja olosuhteista.

Liikkumista tulee tarkastella kokonaisuutena, ei ideologisesti pala kerrallaan. Liikenneinfrastruktuuri on suunniteltava ja ylläpidettävä kysyntäalueiden mukaisesti, ja teiden sekä rautateiden kapasiteetti on sovitettava väestön liikkuvuuteen ja tavaraliikenteen tarpeisiin. Julkisen liikenteen palvelutason on oltava luotettava ja hinnaltaan kohtuullinen, jotta se tarjoaa aidon vaihtoehdon yksityisautoilulle. Samalla autoilun kustannusrakenteen on oltava ennakoitava ja kohtuullinen, ja verotus sekä maksut tulee kohdentaa läpinäkyvästi siten, että ne ohjaavat liikkumista järkevästi ilman kohtuuttomia rasitteita. Valtion ja kuntien tehtävä on varmistaa, että liikkuminen on suunniteltua, ennakoitavaa ja kustannustehokasta. Toimiva liikkuminen tukee arjen sujuvuutta, yritysten tehokkuutta ja kotitalouksien taloudellista hallintaa. Liikkuminen ei ole pelkkä kulkuvälineiden ketju, vaan osa yhteiskunnan perusrakennetta, joka vaikuttaa talouteen, ympäristöön ja ihmisten hyvinvointiin.